Maaliskuun avaus: Pois tuhoavasta arviointikulttuurista

03.03.2014

Pohdintaa metsän siimeksessä

Miksi emme kehittäisi arviointikulttuuriamme luonnontieteiden opetuksessa siten, että se hyödyntäisi paremmin ihmisen sisäsyntyistä uteliaisuutta ja loputonta uuden oppimisen intoa? Arviointikulttuurin muutos toisi positiivisia vaikutuksia oppimistuloksiin, kiinnostukseen luonnontieteitä kohtaan ja luonnontieteellisten aineiden opiskelijamääriin.

Nykyinen arviointikulttuurimme tuhoaa enemmän kuin rakentaa

Väitän, että nykyinen arviointikulttuurimme on yksi suurimpia syitä siihen, että ”oppilaiden mielenkiinto koulua ja opiskelua kohtaan laskee mitä pidempään he koulua käyvät” [1], sekä siihen, miksi niin moni matemaattisesti lahjakas ja älykäs lapsi menettää motivaation matematiikan opiskeluun jo koulun alkutaipaleella [2].

Perustan väitteeni arviointikulttuurin tuhovaikutuksista seuraaviin arkikokemuksiini, jotka ovat varmasti tuttuja monille opettajille.

  • Eräs äiti kertoi minulle hänen poikansa itkeneen ja lukeneen matematiikkaa kotonaan koetta edeltävänä päivänä. Koealueeseen sisältyi paljon asioita, joita poika ei ollut ehtinyt vielä oppia, mutta jotka hän olisi halunnut osata. Itku tarttui myös äitiin, ja he yhdessä itkivät ja pänttäsivät matematiikkaa koko illan.
  • Olin palauttamassa tarkistamiani kurssikokeita oppilaille, kun eräs tyttö totesi ääneen: ”Mua pelottaa! Mä en halua saada koetta takaisin!”
  • Palautin kohtuullisen hyvällä arvosanalla varustetun kokeen eräälle pojalle, joka numeron nähtyään repi koepaperin, heitti sen roskakoriin ja juoksi ulos luokasta ennen kuin ehdin sanoa hänelle mitään.
  • Eräs kollegani kertoi antaneensa yhdelle tytölle hänen toivomansa 10 sijaan koearvosanaksi 10-, jonka nähtyään tyttö oli alkanut itkemään luokassa muiden edessä.
  • Koepäivien aamuina koulun käytävillä istuu puolittaisessa paniikissa oppikirjoja selaavia oppilaita, ja kokeiden palautuspäivinä ei ole tavatonta törmätä käytävillä itseensä pettyneisiin ja itkuisiin oppilaisiin sekä heitä lohduttaviin opiskelijatovereihin.

Tätä listaa voi jokainen jatkaa mielessään omakohtaisilla kokemuksillaan.

Meidän systeemissämme on jokin asia todella pahasti pielessä, mutta olemme niin tottuneita siihen, että emme osaa kyseenalaistaa sitä. Kysynkin, miksi ylläpidämme kulttuuria, joka päivittäin aiheuttaa traumaattisia kokemuksia lapsillemme? Onko tarkoituksenmukaista yhdistää näitä ahdistavia kokemuksia luonnontieteiden opiskeluun?

Olen samaa mieltä siitä, että lapsille tulee opettaa pettymysten kohtaamista ja sietämistä, mutta siihen on varmasti olemassa inhimillisempiäkin keinoja.

Jos pohdimme, mitä suojamekanismeja nykyinen käytäntö opettaa oppilaille, niin se opettaa mm. turruttamaan tunteita ja suhtautumaan välinpitämättömästi kokeisiin. Oppilaiden, jotka innostuksen tunteen tukahduttamisen ja tunteidensa turruttamisen jälkeenkin vielä haluavat intohimoisesti oppia luonnontieteitä, mutta eivät syystä tai toisesta yllä tavoittelemaansa arvosanaan (huom. tässä ei puhuta mitään oppimisen määrästä tai laadusta, vaan pelkästään koe- tai kurssiarvosanasta), kohtaloksi jää paniikissa ja ahdistuksessa pänttääminen, pettyminen ja hyvän itsetunnon menettäminen.

Kurssikokeet opettavat vääriä asioita

Kurssikokeet voivat hyvin järjestettyinä olla opetusta tukevia tilaisuuksia, jotka tuottavat sekä oppilaalle että opettajalle tietoa oppimisen määrästä ja laadusta sekä oppilaiden opiskelutottumusten tehokkuudesta. Hyvin järjestettyinäkin ne kuitenkin ohjaavat opiskelutottumuksia kohti lyhytjänteistä näennäisoppimista, kohti ns. bulimiaoppimista.

Kuva: Purplepick (Flickr.com Creative Commons)

Ihminen on hyvin viisas ja käytännöllinen eläin, joka optimoi tekemäänsä työmäärää suhteessa saatavaan hyötyyn.

Eräs kollegani kysyi tänä keväänä lukion fysiikan kurssin alussa oppilailtaan, kuinka moni aikoo opiskella pitkäjänteisesti koko kurssin ajan ja kuinka moni vain silloin tällöin tai ei lainkaan. Kukaan ei ilmoittanut aikovansa opiskella jokaisen oppitunnin jälkeen, mutta noin 90 % oppilaista ilmoitti opiskelevansa vain kurssin ensimmäisellä viikolla ja/tai juuri ennen kurssikoetta.

Tämä on meidän harjoittamamme arviointikulttuurin looginen seuraus. On itsensä huijaamista edes kuvitellakaan järkevän ja toimintaansa optimoivan ihmisen toimivan tässä järjestelmässä millään muulla tavalla.

Käsi ylös ne opettajat, jotka haluavat jatkaa tämän arviointikulttuurin ylläpitämistä.

Mihin suuntaan arviointikulttuuriamme pitäisi kehittää?

Pohtiessani suuntaa omien arviointikäytänteideni kehittämisessä olen pyöritellyt mielessäni seuraavia ajatuksia ja väitteitä:

  • ”Kouluissa – - ihmisyys syrjäytetään, koska koulu on liiaksi ’arvosana- ja kurssitehdas’.” [3]
  • ”Arviointivimma jähmettää ihmisen toiminnan – - [ja] sen taustalla on uskomus, että voisimme arvioida toisen ihmisen toimintaa objektiivisesti monimutkaisessa maailmassa. Tämä järjetön ajatus kaventaa aina käsityksiä ihmisten toiminnasta ja ajaa arvioinnin kohteen puolustuskannalle.” [4]
  • ”Ihmisten käyttäytyminen motivoituu mielekkyyden tunteesta. Kaventavat tavoitteet ja niiden arviointi tuhoavat mielekkyyden kokemukset, jolloin motivaatio myös romahtaa.” [4]
  • ”Olemme yksilöiden sijaan kaksiloita. Pienin tarkasteltava yksikkö on aina kaksi ihmistä ja heidän vuorovaikutuksensa. Kysymyksen pitäisi olla miten kehitämme yhteistä vuorovaikutusta onnistuaksemme sen sijaan, että arvioimme tuhoavasti toisiamme.” [4]

Näihin väitteisiin olen mielessäni yhdistänyt peruskoulu- ja lukiolaista tekstin ”oppilaan arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään oppilaan edellytyksiä itsearviointiin” [5], jota olen tiedostamattani rikkonut urani kuusi ensimmäistä vuotta, sekä oivalluksen, että muistaminen, ymmärtäminen ja soveltaminen ovat kuitenkin vain alemman tason osaamista (Bloomin taksonomia), kun taas arviointitaito on ylemmän tason osaamista.

Toista ihmistä on siis mahdoton arvioida objektiivisesti. Lisäksi lain mukaan oppilaan itsearviointia pitää kehittää ja se on myös korkeamman tason osaamista.

Arviointi oppilaan omalle vastuulle

Miksi en siis loisi arviointikäytäntöä, joka ottaa nämä kaikki seikat huomioon. Olenkin ottanut seuraavan tavoitteen itselleni: aion lopettaa kokonaan oppilaideni niin tiedollisen kuin taidollisenkin arvioimisen ja luovuttaa arviointivastuun täysin heille itselleen.

Itsearviointi on huomattavasti vaikeampaa kuin koepaperille oksentaminen. Jotta oppilas voisi realistisesti arvioida omia tiedollisia taitojaan jostain aiheesta, on hänellä oltava laaja ymmärrys kyseisestä aihekokonaisuudesta. Se johtaa siihen, että näennäisoppimisesta ei olekaan enää mitään hyötyä vaan oppilaan on oikeasti tehtävä töitä oman oppimisensa eteen, ennen kuin hän pystyy arvioimaan itseään.

Samalla kun hän vähitellen oppii arvioimaan omia tiedollisia taitojaan, kehittyy hänelle myös samalla ymmärrys omien opiskelutottumustensa todellisesta tehokkuudesta. Realistinen minäkuva kehittyy ja itsetuntemus ja itseluottamus lisääntyvät.

Kun oppilaat testaavat systeemin rajoja ja käyttävät luottamustani väärin, on minulla oiva mahdollisuus opettaa turvallisessa ympäristössä moraalia ja luottamuksen tuomaa vastuuta.

Itsearviointiin perustuva arviointikäytänne vaatii oppilailta huomattavasti aiempaa enemmän, ja alkuvaiheessa realistinen itsearviointi voi tuntua oppilaista lähes ylitsepääsemättömän vaikealta. Mielestäni oppimisen ei kuulukaan olla helppoa vaan pitkäjänteistä ja työntäyteistä toimintaa.


Kuva: JSmithPhoto Flickr.com (Creative Commons)

Opettajalta tämänkaltainen arviointikäytäntö puolestaan vähentää iltatöinä tehtävää koepinojen lukemista, mutta se tosin vaatii aiempaa tiiviimpää ohjauksellista vuorovaikutusta ja yhteistyötä oppilaiden suuntaan.

Kuka siirtää ensimmäisen kiven?

Hyman Rickover totesi vuonna 1983, että ”changing schools is like moving a graveyard”, mikä historian valossa on hyvinkin osuva toteamus.

Itse haluan uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Muutos ei kuitenkaan tapahdu pelkästään yksittäisten, luokkahuoneissaan suljettujen ovien takana erinomaista opetus- ja kasvatustyötä tekevien opettajien toimesta. Se vaatii laajempaa, järjestelmämme sisältä, meistä opettajista, lähtevää toimintakulttuurin muutosta. Muutosta, joka kaataa itseään toistavat arviointikulttuurimme monumentit ja hautakivet ja rakentaa niistä vahvan kivijalan sekä nykyisille että tuleville sukupolville.

Kuka on valmis lähtemään mukaan muutostalkoisiin?

Teksti: eduhakkeri Pekka Peura www.facebook.com/eduhakkerit
Kuva: Essi Aarnio-Linnanvuori

Lähteet:

[1] Pasi Sahlberg Blog (luettu 23.2.2014)
[2] Pekka Peura, matematiikan opetuksen tulevaisuus -blogi (luettu 23.2.3014)
[3] Matti Taneli 2012, Kasvatus on kasvamaan saattamista -väitöstutkimus
[4] Jarmo Manner, Psykologinen pääoma -blogi (luettu 23.2.2014)
[5] Lukiolaki 629/1998 17 § 1 mom ja peruskoululaki 628/1998 22 § 1 mom.