Maaliskuun avaus: Pois tuhoavasta arviointikulttuurista

03.03.2014

Pohdintaa metsän siimeksessä

Miksi emme kehittäisi arviointikulttuuriamme luonnontieteiden opetuksessa siten, että se hyödyntäisi paremmin ihmisen sisäsyntyistä uteliaisuutta ja loputonta uuden oppimisen intoa? Arviointikulttuurin muutos toisi positiivisia vaikutuksia oppimistuloksiin, kiinnostukseen luonnontieteitä kohtaan ja luonnontieteellisten aineiden opiskelijamääriin.

Nykyinen arviointikulttuurimme tuhoaa enemmän kuin rakentaa

Väitän, että nykyinen arviointikulttuurimme on yksi suurimpia syitä siihen, että ”oppilaiden mielenkiinto koulua ja opiskelua kohtaan laskee mitä pidempään he koulua käyvät” [1], sekä siihen, miksi niin moni matemaattisesti lahjakas ja älykäs lapsi menettää motivaation matematiikan opiskeluun jo koulun alkutaipaleella [2].

Perustan väitteeni arviointikulttuurin tuhovaikutuksista seuraaviin arkikokemuksiini, jotka ovat varmasti tuttuja monille opettajille.

  • Eräs äiti kertoi minulle hänen poikansa itkeneen ja lukeneen matematiikkaa kotonaan koetta edeltävänä päivänä. Koealueeseen sisältyi paljon asioita, joita poika ei ollut ehtinyt vielä oppia, mutta jotka hän olisi halunnut osata. Itku tarttui myös äitiin, ja he yhdessä itkivät ja pänttäsivät matematiikkaa koko illan.
  • Olin palauttamassa tarkistamiani kurssikokeita oppilaille, kun eräs tyttö totesi ääneen: ”Mua pelottaa! Mä en halua saada koetta takaisin!”
  • Palautin kohtuullisen hyvällä arvosanalla varustetun kokeen eräälle pojalle, joka numeron nähtyään repi koepaperin, heitti sen roskakoriin ja juoksi ulos luokasta ennen kuin ehdin sanoa hänelle mitään.
  • Eräs kollegani kertoi antaneensa yhdelle tytölle hänen toivomansa 10 sijaan koearvosanaksi 10-, jonka nähtyään tyttö oli alkanut itkemään luokassa muiden edessä.
  • Koepäivien aamuina koulun käytävillä istuu puolittaisessa paniikissa oppikirjoja selaavia oppilaita, ja kokeiden palautuspäivinä ei ole tavatonta törmätä käytävillä itseensä pettyneisiin ja itkuisiin oppilaisiin sekä heitä lohduttaviin opiskelijatovereihin.

Tätä listaa voi jokainen jatkaa mielessään omakohtaisilla kokemuksillaan.

Meidän systeemissämme on jokin asia todella pahasti pielessä, mutta olemme niin tottuneita siihen, että emme osaa kyseenalaistaa sitä. Kysynkin, miksi ylläpidämme kulttuuria, joka päivittäin aiheuttaa traumaattisia kokemuksia lapsillemme? Onko tarkoituksenmukaista yhdistää näitä ahdistavia kokemuksia luonnontieteiden opiskeluun?

Olen samaa mieltä siitä, että lapsille tulee opettaa pettymysten kohtaamista ja sietämistä, mutta siihen on varmasti olemassa inhimillisempiäkin keinoja.

Jos pohdimme, mitä suojamekanismeja nykyinen käytäntö opettaa oppilaille, niin se opettaa mm. turruttamaan tunteita ja suhtautumaan välinpitämättömästi kokeisiin. Oppilaiden, jotka innostuksen tunteen tukahduttamisen ja tunteidensa turruttamisen jälkeenkin vielä haluavat intohimoisesti oppia luonnontieteitä, mutta eivät syystä tai toisesta yllä tavoittelemaansa arvosanaan (huom. tässä ei puhuta mitään oppimisen määrästä tai laadusta, vaan pelkästään koe- tai kurssiarvosanasta), kohtaloksi jää paniikissa ja ahdistuksessa pänttääminen, pettyminen ja hyvän itsetunnon menettäminen.

Kurssikokeet opettavat vääriä asioita

Kurssikokeet voivat hyvin järjestettyinä olla opetusta tukevia tilaisuuksia, jotka tuottavat sekä oppilaalle että opettajalle tietoa oppimisen määrästä ja laadusta sekä oppilaiden opiskelutottumusten tehokkuudesta. Hyvin järjestettyinäkin ne kuitenkin ohjaavat opiskelutottumuksia kohti lyhytjänteistä näennäisoppimista, kohti ns. bulimiaoppimista.

Kuva: Purplepick (Flickr.com Creative Commons)

Ihminen on hyvin viisas ja käytännöllinen eläin, joka optimoi tekemäänsä työmäärää suhteessa saatavaan hyötyyn.

Eräs kollegani kysyi tänä keväänä lukion fysiikan kurssin alussa oppilailtaan, kuinka moni aikoo opiskella pitkäjänteisesti koko kurssin ajan ja kuinka moni vain silloin tällöin tai ei lainkaan. Kukaan ei ilmoittanut aikovansa opiskella jokaisen oppitunnin jälkeen, mutta noin 90 % oppilaista ilmoitti opiskelevansa vain kurssin ensimmäisellä viikolla ja/tai juuri ennen kurssikoetta.

Tämä on meidän harjoittamamme arviointikulttuurin looginen seuraus. On itsensä huijaamista edes kuvitellakaan järkevän ja toimintaansa optimoivan ihmisen toimivan tässä järjestelmässä millään muulla tavalla.

Käsi ylös ne opettajat, jotka haluavat jatkaa tämän arviointikulttuurin ylläpitämistä.

Mihin suuntaan arviointikulttuuriamme pitäisi kehittää?

Pohtiessani suuntaa omien arviointikäytänteideni kehittämisessä olen pyöritellyt mielessäni seuraavia ajatuksia ja väitteitä:

  • ”Kouluissa – - ihmisyys syrjäytetään, koska koulu on liiaksi ’arvosana- ja kurssitehdas’.” [3]
  • ”Arviointivimma jähmettää ihmisen toiminnan – - [ja] sen taustalla on uskomus, että voisimme arvioida toisen ihmisen toimintaa objektiivisesti monimutkaisessa maailmassa. Tämä järjetön ajatus kaventaa aina käsityksiä ihmisten toiminnasta ja ajaa arvioinnin kohteen puolustuskannalle.” [4]
  • ”Ihmisten käyttäytyminen motivoituu mielekkyyden tunteesta. Kaventavat tavoitteet ja niiden arviointi tuhoavat mielekkyyden kokemukset, jolloin motivaatio myös romahtaa.” [4]
  • ”Olemme yksilöiden sijaan kaksiloita. Pienin tarkasteltava yksikkö on aina kaksi ihmistä ja heidän vuorovaikutuksensa. Kysymyksen pitäisi olla miten kehitämme yhteistä vuorovaikutusta onnistuaksemme sen sijaan, että arvioimme tuhoavasti toisiamme.” [4]

Näihin väitteisiin olen mielessäni yhdistänyt peruskoulu- ja lukiolaista tekstin ”oppilaan arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään oppilaan edellytyksiä itsearviointiin” [5], jota olen tiedostamattani rikkonut urani kuusi ensimmäistä vuotta, sekä oivalluksen, että muistaminen, ymmärtäminen ja soveltaminen ovat kuitenkin vain alemman tason osaamista (Bloomin taksonomia), kun taas arviointitaito on ylemmän tason osaamista.

Toista ihmistä on siis mahdoton arvioida objektiivisesti. Lisäksi lain mukaan oppilaan itsearviointia pitää kehittää ja se on myös korkeamman tason osaamista.

Arviointi oppilaan omalle vastuulle

Miksi en siis loisi arviointikäytäntöä, joka ottaa nämä kaikki seikat huomioon. Olenkin ottanut seuraavan tavoitteen itselleni: aion lopettaa kokonaan oppilaideni niin tiedollisen kuin taidollisenkin arvioimisen ja luovuttaa arviointivastuun täysin heille itselleen.

Itsearviointi on huomattavasti vaikeampaa kuin koepaperille oksentaminen. Jotta oppilas voisi realistisesti arvioida omia tiedollisia taitojaan jostain aiheesta, on hänellä oltava laaja ymmärrys kyseisestä aihekokonaisuudesta. Se johtaa siihen, että näennäisoppimisesta ei olekaan enää mitään hyötyä vaan oppilaan on oikeasti tehtävä töitä oman oppimisensa eteen, ennen kuin hän pystyy arvioimaan itseään.

Samalla kun hän vähitellen oppii arvioimaan omia tiedollisia taitojaan, kehittyy hänelle myös samalla ymmärrys omien opiskelutottumustensa todellisesta tehokkuudesta. Realistinen minäkuva kehittyy ja itsetuntemus ja itseluottamus lisääntyvät.

Kun oppilaat testaavat systeemin rajoja ja käyttävät luottamustani väärin, on minulla oiva mahdollisuus opettaa turvallisessa ympäristössä moraalia ja luottamuksen tuomaa vastuuta.

Itsearviointiin perustuva arviointikäytänne vaatii oppilailta huomattavasti aiempaa enemmän, ja alkuvaiheessa realistinen itsearviointi voi tuntua oppilaista lähes ylitsepääsemättömän vaikealta. Mielestäni oppimisen ei kuulukaan olla helppoa vaan pitkäjänteistä ja työntäyteistä toimintaa.


Kuva: JSmithPhoto Flickr.com (Creative Commons)

Opettajalta tämänkaltainen arviointikäytäntö puolestaan vähentää iltatöinä tehtävää koepinojen lukemista, mutta se tosin vaatii aiempaa tiiviimpää ohjauksellista vuorovaikutusta ja yhteistyötä oppilaiden suuntaan.

Kuka siirtää ensimmäisen kiven?

Hyman Rickover totesi vuonna 1983, että ”changing schools is like moving a graveyard”, mikä historian valossa on hyvinkin osuva toteamus.

Itse haluan uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Muutos ei kuitenkaan tapahdu pelkästään yksittäisten, luokkahuoneissaan suljettujen ovien takana erinomaista opetus- ja kasvatustyötä tekevien opettajien toimesta. Se vaatii laajempaa, järjestelmämme sisältä, meistä opettajista, lähtevää toimintakulttuurin muutosta. Muutosta, joka kaataa itseään toistavat arviointikulttuurimme monumentit ja hautakivet ja rakentaa niistä vahvan kivijalan sekä nykyisille että tuleville sukupolville.

Kuka on valmis lähtemään mukaan muutostalkoisiin?

Teksti: eduhakkeri Pekka Peura www.facebook.com/eduhakkerit
Kuva: Essi Aarnio-Linnanvuori

Lähteet:

[1] Pasi Sahlberg Blog (luettu 23.2.2014)
[2] Pekka Peura, matematiikan opetuksen tulevaisuus -blogi (luettu 23.2.3014)
[3] Matti Taneli 2012, Kasvatus on kasvamaan saattamista -väitöstutkimus
[4] Jarmo Manner, Psykologinen pääoma -blogi (luettu 23.2.2014)
[5] Lukiolaki 629/1998 17 § 1 mom ja peruskoululaki 628/1998 22 § 1 mom.


   

Keskustelua aiheesta


Hannu Korhonen kirjoitti 3.3.2014 klo 13:56:

Hyvä avaus. Oppilaiden itsearviointi on tärkeä toimintamuoto. Paras arviointitapa ei ehkä kuitenkaan ole pelkkä itsearviointi. Kaikilla oppilailla ei aina ole riittävää ymmärrystä todellisesta vaatimustasosta. Kokemukseni mukaan on enemmän niitä, jotka eivät usko omaan osaamiseensa riittävästi, kuin niitä, jotka luulevat liikoja. Omaan osaamisen uskominen tarvitsee opettajan antamaa vahvistusta. Onhan opettajalle ammattitaitoa arvioinnissakin toisella tavalla kuin keskimäräisellä oppilaalla. Kun oppilaan itsearvointiin lisätään vielä mahdollisuus arvioida opettajan toimia, niin hyvä tulee. Arviointi ei ole ennenkään ollut pelkkää (kurssi)arvosanan antamista, vaan keskeistä on oppimisesta annettu ja saatu palaute. Palautetta tarvitsee kokenutkin opettaja.

Insinööritäti kirjoitti 3.3.2014 klo 15:01:

Itsearviointi on ollut muoti-ilmiö jo pitkään.
On todistettu monesti, että aikuiset, joiden tiedot asiasta ovat vähäiset pitävät itseään asiantuntijoina, kun taas asian hyvin osaavat ymmärtävät tietojensa rajallisuuden ja vähättelevät asiantuntijuuttaan.

Päiväkotissa lapsen pitää itsearvioida onko ruokailu sujunut “ohjeiden” mukaan.
Ekalla luokalla mietitään osataanko yhteenlaskua tai käsitöitä jne.
Oppilaat, joilla on vaativat tavoitteet, kärsivät vielä enemmän itsearvioinista, koska heidän mielestään he eivät osaa mitään – koskaan.

Heitänkin vastaväitteen, itsearviointi pahimmassa tappaa oppilaan luovuuden ja tekee hänestä alisuoriutujan.

Voimmekin kysyä mitä varten koulussa opiskellaan – pitäisi olla elämää varten eikä arviointia ja arvosanoja.
Tämä vaatii oivaltamisen ja omaksumisen iloa ulkomuistitankkaamisen sijaan.
Oivaltamisessa oppilasta ei saa jättää yksin eksyksiin etsimään, vaan ohjata kysymyksillä eteenpäin, kuten Reggio-Emilia menetelmässä ajatellaan.

Professori Pekka Räihä totesi lukion olevan suurremontin tarpeessa ylen verkkouutisten näkökulmat palstalla 27.2.2014. Varsinkin luonnon tieteiden osalta tämä pitää paikkansa myös peruskoulussa.

Minna Collanus kirjoitti 3.3.2014 klo 17:41:

Ainakin yläkoulun puolella kannattaa miettiä, missä vaiheessa se numeroarvosana pitää antaa. Omassa työpaikassani oli pitkälti se käytäntö, että seiskoille ei vielä annettu numeroarvosanoja kuin vain päättyvissä aineissa. Työnantaja päätti kuitenkin, että koko kaupungissa pitää antaa arvosanat kaikista aineista seitsemännellä luokalla. Tämä onkin sitten mielenkiintoista, koska ei tunne oppilaita, ekassa jaksossa paljon tunteja menee muuhun. Missä on aikaa oppia tuntemaan oppilas, saako oppilas rauhassa tottua yläkoulun työtapoihin ja ennen kaikkea kuinka motivoivaa on saada jo heti ekasta kemian kurssista 6? Ja vielä mitkä asiat tähän arviointiin vaikuttavat kunkin opettajan kohdalla? On paljon kursseja, joista riittäisi pelkästään suoritusmerkintä.
Hyvän itsearvioinnin tekeminenkin vaatii työtä ja ehkä keskusteluakin oppilaan kanssa sen oikeellisuudesta.
Itse olen luopunut kokonaan kokeista. Voi sitä autuutta kun ei ole koepinkkaa odottamassa jakson loppuessa. Olen siitä huono opettaja, että en onnistunut tuottamaan kokeita pitäessäni kuin harvoin oppilaalle onnistumisen kokemuksia. Kokeettomuus näkyy oppilaille myös opettajan rentoutena, on aikaa jutella ja keskittyä siihen ihmisenä kasvamiseen. Aikaa säästetään nyt kokeisiin kertaamisessa (min 2 h), koetunti (2 h), tarkistus ja palautus (2 h), uusinta (2 h), tukitunnit niille jotka reppasivat ja loppukurssin pelitunti, koska koe oli pakko pitää viikon ainoalla kaksoistunnilla. Ja kokeen jälkeenhän kukaan ei viitsi opiskella uusia asioita “koska niitä ei enää kysytä kokeessa”! (Paitsi seuraavassa.)
Ja kun kokeita ei ole, opella on aikaa miettiä ja opiskella näitä vaihtoehtoisia tapoja arvioida.

Lonkalta kirjoitti 4.3.2014 klo 0:21:

“Meidän systeemissämme on jokin asia todella pahasti pielessä”
Koulu on tainut hävitä pelin ajankäytön suhteen viihteelle. Rajalliselle ajalle on liikaa kuluttajia ja lisäksi pitäisi malttaa nukkua ja liikkuakin. Vika voi olla systeemissä, mutta systeemin on luonut viihdeteollisuus.

“ylläpidämme kulttuuria, joka päivittäin aiheuttaa traumaattisia kokemuksia lapsillemme?”
Hmmm? Länsimaailma, löysä maailma. Harmillinen juttu, jos ei voi arvostella. Se tarkoittaa lopulta sitä, että palvelut heikkenevät (ei voi arvostella), päättäjien päätökset tyhmenevät (ei voi arvostella) ja maailma jyrää meitin (ei voi arvostella mutta asiakkaat arvostelevat silti ja vaihtavat toimittajaa).

“paniikissa ja ahdistuksessa pänttääminen, pettyminen ja hyvän itsetunnon menettäminen”
Ei itsetunto ole mistään koetuloksesta kiinni. Enemmän se riippuu opettajan haukuista, vanhempien vähättelystä ja ‘kavereiden’ pilkasta.

Kai jotain yhteisarviointia tarvitaan, vaikka opettajalle ilman muuta on helpompi sysätä arviointivastuut (keskenkasvuiselle) oppilaalle. Miten muuten kuin vuorovaikutuksen kautta yksilö saa käsityksen ‘arviointistandardeista’? Maailma, ja Suomi siinä sivussa, pyörii arvioiden ympärillä. Viimeistään jatko-opintopaikkaa, työtä tai puolisoa hakiessa joutuu ulkopuolisen arvioinnin kohteeksi. Silloin on paha juttu, jos arvioitavalla itsellään ei ole mitään muuta kuin oma käsitys omasta tasosta. Pahimmillaan maailma lyö lopultakin arvioinnin kohteeksi joutunutta päin naamaa, jolloin voi tapahtua surullisia asioita: itsemurhia, työkyvyn vieviä masennuksia, tuhoisia raivokohtauksia,…

Kasvatuksessa – ei välttämättä koulukasvatuksessa – on jotain pielessä, jos kymppimiikan saanut oppilas musertuu, koska ei saanut kymppiä. Varmasti murtuminen olisi tapahtunut, vaikka oppilas olisi saanut täyden kympin, jos hän tietää, että joku on kuitenkin joskus saanut kymppiplussan. Onko murtumisen perimmäisenä syynä opettajaan kohdistunut painostustoimenpide, impulssien hallinnan puute, ensioire narsismista tai minäkuvan vääristymästä tai merkki vikaan menneestä kotikasvatuksesta? Ehkä vanhemmiksi aikovilta pitäisi vaatia pakollinen lapsenkasvatusajokortti?

Paljon oli matematiikkapainotteisia esimerkkejä. Onko nimenomaan matematiikka nyt se paha mörkö, jota kaikki kaihtavat ja joka halutaan kesyttää kiltiksi kuonokoppakoiraksi? Ehkä syy ei ole (alkeis)matematiikassa vaan tavassa opettaa sitä. Ehkä sitä voisi opettaa innostavammin, motivoivammin. Ehkä oppilaat voisivat käyttää sormiensa ja varpaidensa lisäksi laskukoneena omaa mielikuvitusta. Ehkä tunnilla tapahtuneen perusopetuksen jälkeen oppilaille voisi antaa kotiläksyksi bonustehtävän, jossa he voisivat ihan itse keksiä kotipiiristään tai harrasteistaan jonkin jutun, missä voi soveltaa tunnilla opittuja taitoja. Nämä oman mielikuvituksen tuotteet voisi sitten esittää seuraavan tunnin alussa. Lapsen omaa järjenkäyttöä ja soveltavaa mielikuvitusta voi sitten vaikka kehaista ja ideoita pohtia ja kehitellä oikein ryhmässä(, jos ryhmätyöskentely nyt nykymaailmassa enää on muotia).

“Itku tarttui myös äitiin, ja he yhdessä itkivät ja pänttäsivät matematiikkaa koko illan.”
Heh. Lohdutusta kaipaavat vanhemmatkin. Ehkä pitäisi vain paljastaa innokkaille oppilaille ja vanhemmille, että ei kukaan voi osata aina kaikkea ja että vielä tulee uusia mahdollisuuksia. Perfektionismi on pahanlainen häiriö. Sillä päätyy lopulta loppuunpalaneiden kerhoon.

Riitta Juusenaho kirjoitti 4.3.2014 klo 9:36:

Hei, Olen kyllä kanssasi täysin samaa mieltä.Meidän perinteinen tapamme arvioida lasta on etsiä virheet ja rangaista niistä.Kun meidän tulisi rakentaa uutta oppimista osaamisen varaan.Sosiokonstruktivismin periaatteen mukaan lapsi/nuori rakentaa tietovarantoaan aina vanhan tiedon varaan ja kasvattaa koko ajan näin käsitystään ilmiöstä.Kannatan itsearvioinnin ottamista pääasialliseksi osaamisen todistamiseksi koulussa.Numeroarvioinnista voisi myös luopua. Ammatillisella puolella kyseeseen voisi tulla näytön varaan rakentunut osaamisen tunnustaminen.

Matikkatäti kirjoitti 4.3.2014 klo 17:05:

Ehdin juuri kommentoida OuLUMA:n artikkeliin samanlaisesta aiheesta, joten en käytä täällä paljon palstatilaa. Tämä juttu olisi kivempi lukea paperista, jotta näkisi samalla kertaa koko artikkelin.

Ensimmäiseksi juolahti mieleeni kysymys, miksi yhteiskunta hyväksyy kilpaurheilussa hiostamisen. Teknologiakaupunki Oulu panostaa erikoisluokkiin kuvaamataidossa, musiikissa ja urheilussa, mutta eipä näy vieläkään yhtään matematiikkaluokkaa eikä -koulua. Kuopio panee paremmaksi. Siellä ei tyydytä tavallisiin liikuntaluokkiin, vaan niiden ja urheilulukioiden lisäksi perustetaan kahteen peruskouluun kilpaurheiluluokat. Jos yritetään ehdottaa matematiikkaluokkia, nousee äläkkä ja aletaan puhua eliittikouluista ja lasten hiostamisesta.

Kuopion Kaupunkilehdessä 11.1.14 kerrotaan, miten lapsia stressataan urheilulla: kymmenen harjoitusta viikossa ja niistä kolme saattaa olla aamulla klo 7.40. Lisäksi on viikonloppujen pelireissut. Olen kuullut, että lapset saattavat palata pelireisuilta klo 4 aamulla ja sitten pitää mennä kahdeksaksi kouluun.

Muuan kasvatuspsykologian professori kertoi luopuneensa opiskelijoiden tenttaamisesta ja jos piti suullisen tentin, itse puhui eniten. Eräs hänen opiskelijoistaan iloitsi, kun melkein kumu oli hetkessä valmis, mutta samaan syssyyn totesi, että “tuntuu siltä, kun ei olisi oppinut mitään”. Huomasin kasvatustieteiden opinnoissa, ettei luettu kuin korkeintaan kirjan sisällysluettelo tentteihin, joissa oli arvostelu hyväksytty/hylätty. Muista kokemuksistani kirjoitin OuLUMA:n artikkelin kommentiksi (linkki alla).

Lapin läänintaiteilija Hannu Raudaskoski ymmärtää matematiikankin kulttuuriksi:

“Jostain syystä matematiikka, musiikki ja muutama muu laji koetaan vain lahjakkaille tarkoitetuksi. Ajatellaan, että jos en opi suitsait, en opi ollenkaan. Tämä pätee yhtä vähän matematiikkaan kuin musiikkiinkin. Oppiminen vaatii ankaraa työntekoa ja jotta se kantaisi hedelmää, on oltava into oppia. Kyse on tasapainoilusta velvollisuuden ja vimman välillä, aina ei haluttaisi eikä viitsisi.” Artikkeli löytyy ouluma.fi:n osoitteesta http://ouluma.fi/2014/02/matematiikan-keskiluokka-katoava-kansanosa/

Senni kirjoitti 5.3.2014 klo 10:18:

Hyvä keskustelun avaus ja keskustelu! Mielestäni on erittäin tärkeää, että arviointi olisi mahdollisimman monipuolista ja oppilasta opiskeluun innostavaa. Itsearviointi on yksi hyvä tapa. Tarvitaan monipuolisia arviointitapoja. Lopussa oleva koe ei yksin ole riittävä. Jatkuva kannustava arviointi koko opetuksen ajan innostaa. Ja sen ei tarvitse olla yksin opettajalta. Lapset ja nuoret voivat myös itse antaa toisilleen kannustavaa palautetta. Hyviä tuloksia on myös saatu, kun vanhemmat on otettu mukaan. Mikseipä myös oppilaat voi olla mukana suunnittelemassa erilaisia arviointitapoja yhdessä opettajan kanssa? Pekka Peuran oppilaista välittävä asenne on ihailtavaa.

Merja Vihtilä kirjoitti 7.3.2014 klo 10:56:

Alkuperäisessä artikkelissa tuli hyvin esille joitakin nykyisen kurssimuotoisen lukion ja yläkoulun arviointikäytännön ongelmia.

Mielestäni ei kuitenkaan voi arviointia esitetyllä tavalla sysätä yksin opiskelijan itsensä vastuulle. Opiskelijalla ei voi olla sellaista käsitystä omista taidoistaan, että hän pystyisi vertailukelpoisesti arvioimaan omaa osaamistaan suhteessa siihen, mitä pitäisi osata. Arvioinnilla perusopetuksen ja lukion päättövaiheessa on myös se merkitys, että pitää pystyä vertaamaan opiskelijan tietoja ja taitoja myös suhteessa toisiin opiskelijoihin. Jo nykyisellään on todettu, että eri kouluissa annetut peruskoulun päättöarvosanat eivät ole vertailukelpoisia. Miten niitä voisi sitten verrata, jos jokainen oppilas antaisi itselleen arvosanan? Itsearviointi on kyllä ihan hyvä menetelmä osana arviointia.

Minna Collanus otti omassa kirjoituksessaan esille tärkeän asian nykyisestä peruskoulun ja etenkin lukion arvioinnin ongelmasta. Kurssimuotoisessa järjestelmässä ei ainakaan isossa lukiossa opi koskaan tuntemaan kaikkia ryhmänsä opiskelijoita ja suurimmasta osasta kursseista pitää antaa numeroarviointi seitsenportaisella numeroasteikolla kuusi kertaa vuodessa. Lukiota vielä kahlitsee koeviikko, jolloin oletuksena on, että jokainen kurssi päättyy kokeeseen, jonka perusteella annetaan numerot. Kun koulussamme on ollut ns. koeviikottomia jaksoja (kohta 16-vuotisen lukion opettajan urani aikana kaksi kertaa!), niin nämä ovat poikineet runsaasti vastustusta sekä opettajakollegoilta että opiskelijoilta. Opettajalle on helppo vaihtoehto pitää koe lopuksi ja antaa siitä numerot. Samoin opiskelijan ei tarvitse jakson aikana tehdä työtä, riittää valmistautua kokeeseen.

Ensimmäinen kehittämiskohta olisi numeroarvioinnissa vähentää arviointiasteikon portaita. Mihin tarvitsemme näin monta tasoa? Toinen kehittämiskohta olisi arviointimenetelmien koulutus, jota ei ole matematiikassa ja luonnontieteissä ollut. Eipä kyllä paljon muutakaan pedagogista koulutusta ole ollut ainakaan lukion pitkän matematiikan opettajille tarjolla!

insinööri kirjoitti 13.3.2014 klo 9:34:

Arvioinnista pitäisi siirtyä kokonaan oppimiseen. Kun koulu perustuu osaamisen saavuttamiseen eikä arvosanojen suorittamiseen, ehkä oikeastikin opitaan jotain. Eli suomeksi: arvioidaan osataanko vai ei, eikä kuinka hyvin osataan. Ja jos osaa, saa mennä eteenpäin, jos ei, pitää vielä harjoitella lisää.

Kirjoita viesti


Nimi tai nimimerkki

Sähköpostiosoite (ei näytetä)

Viesti

Viesti on esikatseltava ennen lähettämistä.