Nykyisin tunnetaan reilut 4000 erilaista mineraalia, kuten kristobaliitti, rooseveltiitti ja seinäjokiitti. Mistä nämä eriskummalliset nimet ovat peräisin?
Mineraali on kivikunnan laji, jonka lyhyt määritelmä kuuluu ”Mineraali on alkuaine tai tav. kemiallinen yhdiste, joka on syntynyt geologisissa prosesseissa”. Mineraali on siis kiven laji. Mineraalilla on tietty (määrätty muttei vakio) kemiallinen koostumus ja järjestynyt atomirakenne. Suomessa puhutaan kivilajeista, mutta eivät ne oikeastaan mitään lajeja (species) ole, vaan tyyppejä, mineraalien sekoituksia. Pitäisi siis puhua kivityypeistä (engl. rock types), ei kivilajeista, mutta historiallinen käytäntö meillä suosii nimitystä kivilaji (vrt. sama asia Ruotsissa: vanha stenart, nykyisin bergart), Tällä hetkellä tunnetaan noin 4400 (eräiden laskujen mukaan vähän yli 4700) erilaista mineraalia. Määrä on pieni verrattuna eri kasvi- ja eläinajeihin. Koska mineraali on kivikunnan laji, spesies, ansaitsee jokainen mineraali oman nimensä siinä missä jokainen eläin- ja kasvilajikin. Koska mineraalit ovat tavallisesti kemiallisia yhdisteitä, ne voidaan luokitella kemiallisen koostumuksensa perusteella pääryhmiin (esim. alkuaineet, sulfidit, oksidit, silikaatit, karbonaatit jne. ), mutta ei niitä voida pelkästään kemiallisen koostumuksensa perusteella nimetä, sillä koostumus voi olla hyvinkin vaihteleva ja monimutkainen tai kahdella tai useammallakin eri mineraalilla voi olla sama kemiallinen kaava (mutta erilainen kiderakenne).
On lisäksi huomattava, etteivät kaikki alkuaineet ole mineraaleja. Esimerkiksi litium on alkalimetalli kuten kalium , natrium ja rubidiumkin, mutta ne ovat liian reaktiivisia, että ne voisivat esiintyä luonnossa mineraaleina. Tunnetaan toki litium-mineraaleja kuten petaliitti, LiAlSi4O10, ja spodumeeni, LiAlSi2O6.
”Kaiken luonnon luokittelijan ja nimeäjän” ruotsal. Carl von Linnén (Linnaeus) (1707–1778) esittämä ”Systema naturae” v. 1735 (10. painos 1758) luokitteli kasvit, eläimet ja mineraalit, mutta ehkä onneksi kivikunnan lajeja (mineraaleja) hän ei senhetkisillä tiedoilla (ei tunnettu vielä kaikkia keskeisiä alkuaineitakaan) kyennyt nimeämään. Näin mineraalinimet pysyivät lyhyinä, ja ikivanhat yksinkertaiset nimet säilyivät, ja lisäksi nimistöä on helppo täydentää. Uusi mineraalinimi muodostetaan esimerkiksi löytöpaikka- tai henkilönimestä liittämällä siihen suomessa pääte -iitti tai -liitti. Pääte tulee kreikan kiveä tarkoittavasta sanasta lithos. Vajaa puolet mineraalinimistä on annettu henkilön kunniaksi, noin neljännes nimistä on johdettu paikannimistä saman verran on johdettu uuden mineraalin kemiallisesta koostumuksesta tai jostain fysikaalisesta ominaisuudesta.
Kansainvälinen IMAn (International Mineralogical Association) mineraalinimilautakunta (Commission on New Minerals and Mineral Names) aloitti toimintansa vasta vuonna 1959. Komissiossa on n. 40 jäsentä, tunnettua mineralogia ympäri maailmaa ja eri maista. Se hyväksyy (äänestyksen jälkeen) nykyisin noin 60 uutta mineraalia vuodessa.
Aikaisemmin kuka tahansa saattoi esittää uuden mineraalinimen tai väittää löytäneensä uuden mineraalin ilman, että asia oli asiantuntijoiden ennakkoon tarkastama ja nimi heidän hyväksymänsä. Jotta mineraali voidaan hyväksyä uudeksi lajiksi, tarvitaan siitä nykyisin riittävät tiedot mm. kemiallinen analyysi, röntgentutkimus (kidejärjestelmä, hilamitat ja pulverikuva eli röntgendiffraktogrammi), optiset ja muut fysikaaliset ominaisuudet kuten kovuus, lohkosuunnat ja tiedot esiintymisestä sekä paikasta (museosta), missä tyyppinäytettä säilytetään. Näin pystytään estämään, ettei eri puolilla maailmaa anneta täysin tarpeettomia nimiä hiukan erinäköisille tai –värisille saman mineraalin muunnoksille (vrt. kuvat 1 ja 2) tai synteettisille yhdisteille.
Muunnosnimiä kertyi ajan mittaan huomattavasti enemmän kuin varsinaisia mineraalinimiä (laji- eli spesiesnimiä). Näitä tarpeettomia muunnosnimiä on viime vuosikymmeninä karsittu systemaattisesti. Vaikeutena on ollut se, että vanhat mineraalikuvaukset ja -analyysit ovat usein puutteellisia tai virheellisiä.
Ennen 1800-luvun alkua ei myöskään ymmärretty, että mineraalin koostumus voi vaihdella. Esimerkiksi plagioklaasi on natrium-kalsiummaasälpä, kiinteäliuos (Na,Ca)Al(Si,Al)Si2O8 , joka koostumukseltaan voi olla liki puhdas NaAlSi3O8 (albiitti) tai CaAl2Si2O8 (anortiitti) tai sen koostumus voi olla mikä tahansa koostumus näiden kahden päätejäsenen väliltä. Vastaavasti oliviini (Mg,Fe)2SiO4 on mineraali, jonka koostumus vaihtelee välillä forsteriitti Mg2SiO4 –fayaliitti Fe2SiO4. Välikoostumuksille annettiin aikoinaan (mineralogisessa mielessä tarpeettomia) nimiä kuin ne olisivat olleet eri mineraaleja.
Toisaalta esimerkiksi piidioksidi, SiO2, joka on kemiallisesti yksinkertainen, voi esiintyä luonnossa ainakin kuutena eri mineraalina eli piidioksidin polymorfina, joilla on sama kemiallinen koostumus, mutta erilainen kiderakenne, ja erilaiset fysikaaliset ominaisuudet. ”Tavallinen” kvartsi on päämineraalina muun muassa graniiteissa, gneisseissä ja liuskeissa. Laavakivissä piidioksidi voi esiintyä kvartsina, tridymiittinä ja kristobaliittina. Korkean paineen olosuhteista, kuten meteoriittikraattereista, tunnetaan coesiitti ja stishoviitti. Kuudes piidioksidin polymorfi on marsilaisista meteoriiteista v. 2004 löydetty seifertiitti.
Näistä mineraalinimistä kvartsi on vanha, tulee mahdollisesti saksalaisten kaivosmiesten jo keskiajalla käyttämästä nimestä tai on vielä vanhempaa perua eli antiikin ajoilta. Nimi tridymiitti (kreikan tridyma = kolmonen) viittaa kiteiden kolmikulmaiseen muotoon, kristoballiitti tulee mineraalin ensimmäisen löytöpaikan meksikolaisen Cerro San Cristobalin mukaan. Coesiitti on ristitty sen ensimmäisen synteettisen valmistajan amerikkalaisen L. Coesin (s. 1915) kunniaksi ja stishoviitti vastaavasti venäläisen S. M. Stishovin (s. 1937) mukaan, joka valmisti yhdisteen laboratoriossa v. 1960. Meteoriiteista löydetty piidioksidin uusin polymorfi seifertiitti on ristitty saksalaisen tohtori F. Seifertin (s. 1941) kunniaksi.
Toinen sangen tunnettu esimerkki on hiili ( C ), joka esiintyy luonnossa tavallisesti grafiittina, joskus timanttina. Pehmeä grafiitti tulee kreikan sanasta graphein = kirjoittaa, timantti kreikan sanasta adamas = voittamaton, mikä viittaa sen suureen kovuuteen. Näiden kahden, fysikaalisilta ominaisuuksiltaan hyvinkin erilaisen hiilen polymorfin lisäksi tunnetaan luonnosta myös chaoiitti ja lonsdaleiitti, joilla on siis sama kemiallinen koostumus kuin grafiitilla ja timantilla mutta erilainen kiderakenne ja näin erilaiset fysikaaliset ominaisuudet. Chaoiitti on nimetty kiinalaissyntyisen geologin Edward C.T. Chaon (1919–2008) ja lonsdaleiitti brittiläisen kidetieteilijä Kathleen Lonsdalen (1903–1971) kunniaksi.
Mineraalinimistön kehittyessä nimiä on jouduttu muuttamaan tai korjaamaan. Näin varsinkin, jos samalle mineraalille on eri maissa annettu eri nimi. Tällöin ensimmäisellä (vanhimmalla) nimellä on yleensä etuoikeus, ja tilanne on korjattu usein vasta vuosien kuluttua. Esimerkiksi Grönlannista löydetty lorenzeniitti tuli käyttöön v. 1897 tanskalaisen mineralogin J.Th. Lorenzenin (1855–1884) kunniaksi. Alkuperäinen kemiallinen analyysi näytteestä oli kuitenkin virheellinen (analysoidussa näytteessä oli epäpuhtautena runsaasti zirkoni-nimistä mineraalia sulkeumina, ja kemiallisessa analyysissa oli vastaavasti korkea zirkoniumoksipitoisuus). Näin venäläisillä oli täysi syy nimetä Kuolasta 1937 löytämänsä mineraali (kemiall. kaava: Na2Ti2Si2O9, ei lainkaan zirkoniumia, Zr!) ansioituneen suomalaisen Kuolan tutkijan prof. Wilhelm Ramsayn mukaan ramsayiitiksi. Kraus ja Mussnug 1941 sekä Sahama 1947 osoittivat kuitenkin, että ramsayiitti onkin oikeastaan lorenzeniitttia, jolloin nimellä lorenzeniitti on vanhempana nimenä etuoikeus, vaikka alkuperäinen kemiallinen analyysi oli virheellinen.
Venäläiset katsoivat kuitenkin, että prof. Wilhelm Ramsay oli niin merkittävä Kuolan tutkija, että hän ansaitsee sieltä oman mineraalinsa. Näin he antoivat v. 2006 Kuolasta löytyneelle uudelle mineraalille nimen wilhelmramsayiitti (Cu3FeS3•2H2O). Nimi edustaa uudempaa nimityyppiä, jossa henkilön etu- ja sukunimi kirjoitetaan yhteen. Tällaisia henkilöiden kunniaksi ristittyjä mineraalinimiä on nykyään hyväksytty useita kuten carlhintzeiitti, brianyoungiitti, lotharmeyeriitti ja carlosturaniitti.
Tieteelle uusi mineraali voidaan nimetä myös löytöpaikkansa kuten Kaatialan (kaatialaiitti, FeAs3O9•6–8H2O), Viitaniemen (viitaniemiitti, Na(Ca,Mn)Al(PO4)(F,OH)3) tai Seinäjoen (seinäjokiitti, (Fe,Ni)(Sb,As)2) mukaan. Tässä suhteessa on muistettava, että nimestä ei voida aina päätellä löytöpaikkaa. Berliniitti, alumiinifosfaatti AlPO4, on nimetty ruotsalaisen Lundin yliopiston farmakologian (’lääkeaineopin’) professori Nils Johan Berlinin (1812–1891) kunniaksi, ei Saksan pääkaupungin mukaan. Vastaavasti fosfaattimineraali bergeniitti on nimetty Hampurin eteläpuolella sijaitsevan Bergenin alueen mukaan, ei Norjan toiseksi suurimman kaupungin mukaan. Ilmajokiitti on nimetty Kuolanniemimaalla olevan joen Ilmajok mukaan, ei Etelä-pohjanmaalla olevan Ilmajoen kunnan mukaan.
Nimeäminen voidaan tehdä myös mineraalin kemiallisen koostumuksen tai jonkin fysikaalisen ominaisuuden kuten väri, kiilto tai lohkosuunnat (esim. ortoklaasi = suoraan lohkeava) mukaan. Suomalaissyntyinen kuuluisa mineralogi, myös tutkimusmatkailijana tunnettu A.E. Nordenskiöld nimesi Tukholmassa löytämiään uusia mineraaleja mm. niiden ominaisuuksien mukaan. Esimerkkeinä tällaisista mineraaleista mainittakoon ganomaliitti (kreikan ganoma = loistava, nimi viittaa mineraaalin loistavaan kiiltoon), taumasiitti (kreikan = thaumasein = hämmästyttävä, nimi viittaa mineraalin erikoiseen kemialliseen koostumukseen, se kun on yhtäaikaa silikaatti, karbonaatti ja sulfaatti) tai hyalotekiitti (kreikan hyalos= lasi ja tekein = sulaa, nimi viittaa mineraalin helppoon sulamiseen kirkkaaksi lasiksi).
Uusi mineraali voidaan nimetä sen löytäjän, jonkin tiedemiehen, yleensä geologin tai mineralogin, kunniaksi mutta ei diktaattorin tai poliitikon – ei ole olemassa esimerkiksi staliniittia tai hitleriittiä – kekkoneniitista puhumattakaan. Muutama poikkeus taitaa kuitenkin olla, yksi viimeisimpiä on nyerereriitti, harvinainen karbonaattimineraali, joka löydettiin 1963 tansanialaisen Oldoinyo Lengai –tulivuoren karbonatiittilaavasta. Julius Nyerere (1922–1999) oli paitsi poliitikko ja Tansanian presidentti myös ”kansakunnan isä”. Muitakin poikkeuksia on. Yksi tällainen on willemiitti Zn2SiO4, joka on nimetty Alankomaiden kuninkaan William I:n (1772-1843) kunniaksi. Vielä löytyy rivadaviitti, joka on nimetty Argentiinan ensimm. presidentin Bernardino Rivadavian (1780-1845) ja rooseveltiitti BiAsO4, joka on nimetty Yhdysvaltojen presidentti Franklin Rooseveltin (1882-1945) kunniaksi.
Hauskana yksityiskohtana mainittakoon wyllieiitti, fosfattimineraali, joka on ristitty yhdysvaltal. geologian prof. Peter Wyllien (s. 1930) mukaan ja samankaltainen fosfaatti, rosemaryiitti, joka on ristitty prof. Wyllien vaimon Rosemaryn (s. 1930) mukaan.
Monesti on minulta kysytty väyryneniitistä. Se on nimetty v. 1947 Teknillisen korkeakoulun geologian professorin Heikki Väyrysen (1888–1956) mukaan, nimellä ei ole mitään tekemistä presidenttiehdokas Paavo Väyrysen kanssa.
Jo antiikin ajan jalokivinimet kuten timantti, berylli, korundi, rubiini, safiiri, topaasi jne. tulevat yleensä muinaisista Intian niemimaan kielistä tai kreikasta. On myös mahdollista, että kääntäjät, jotka eivät ole olleet erityisemmin perillä mineralogiasta, ovat tehneet käännösvirheitä ja näin muuttaneet nimien merkitystä.
Teksti: Martti Lehtinen. Kuvat: Kivimuseon arkisto.
Kirjallisuutta
Blackburn, W.H. & Dennen, W.H. (1997) Encyclopedia of Mineral Names. The Canadian Mineralogist, Special Publication 1. 360 pp.
Dana (1899) The System of Mineralogy of James Dwight Dana 1837 – 1868.
Descriptive Mineralogy. Sixth Edition by Edward Salisbury Dana. Entirely rewritten and much enlarged, illustrated with over 1400 figures. With Appendix I, Completing the Work to 1899. John Wiley & Sons, New York, 1134 pp. + 75 pp.
de Fourestier, J. (1998) Glossary of Mineral Synonyms. The Canadian Mineralogist, Special Publication 2, 434 pp.
Flink, G. (1899), (1901) On the minerals from Narsarsuk on the Firth of Tunugdliarflik in Southern Greenland. Meddelelser om GrØnland 24, 9–180.
Hytönen, Kai (1999) Suomen mineraalit. Geologian tutkimuskeskus, Erillisjulkaisu, 399 s.
Kostyleva, E. (1937) Ramsayite. In: A.E. Fersman and E.M. Bohnstedt, (Eds.) Minerals of the Khibina and Lovozero tundras. Pp. 132–135. Lomonossov Institute of the Academy Sciences of USSR, Moscow.
Kraus, O., & Mussnug, F. (1941) Identität von Lorezenit und Ramsayit. Naturwissenschaften 29, 182.
Nordenskiöld, A.E. (1863) Beskrifning öfver de i Finland funna Mineralier. Andra, omarbetade upplagan. Finska Litteratur-sällskapets tryckeri, Helsingfors, P.Th. Tolpes förlag. 177 s. + Register.
Pekov, I.V., Chukanov, N.V., Boldyreva, M.M., Dubinchuk, V.T. (2006) Wilhelmramsayite, Cu3FeS3•2H2O, a new mineral from Khibiny Massif, Kola Peninsula. Proceedings of the Russian Mineralogical Society, 135(1), 38–48.
Sahama Th.G. (1947) Analysis of ramsayite and lorenzenite. American Mineralogist 32, 59–63.
Jaa:
