Kysymyksiä ja vastauksia LUMA-aiheista

Miksi ihminen näkee vain näkyvän valon aallonpituuden? Kun esimerkiksi jotkut muut eläimet näkevät pienempää tai suurempaa aallonpituutta.

Valon näkemiseksi silmässä pitää olla jotakin sellaista materiaalia, joka pystyy sieppaamaan valon pienimpiä osasia, valokvantteja eli fotoneja, ja välittämään tiedon fotonin sieppauksesta eteenpäin, jotta silmän näköaistisoluissa syntyisi lopulta sähköinen solukalvon vaste tälle sieppaukselle.

UV-valo eli meidän näkemäämme “näkyvää valoa” lyhyemmät valon aallonpituudet pysähtyvät hyvin tehokkaasti silmän sarveiskalvoon eivätkä pääse silmän näköaistinsoluihin (tästä johtuu samalla se, että liian runsas UV-valo esim. hitsauksessa tai keväällä tunturihangilla, aiheuttaa sarveiskalvon vaurion). UV-valo siis suodattuu meidän silmässämme pois, ennen kuin se pääsee näköaistin kanssa kosketuksiin. Ilman sarveiskalvoa me näkisimme ns. pitkäaaltoista UV-säteilyä. Mm. hyönteisillä sarveiskalvoa vastaava rakenne ei tee samanlaista suodatusta.

Infrapunasäteily, eli “näkyvää valoa” pitkäaaltoisempi valo taas jää meille näkymättömäksi, koska näköaistinsoluissa oleva rodopsiini (eli näköpigmenttiproteiini), joka on se fotoneja sieppaava molekyyli, vaatii tietyn vähimmäisenergian sieppauksessa, jotta se pystyy “virittymään” ja välittämään tietoa eteenpäin.

Infrapunasäteilyn fotoneissa energiaa on vähän (pitkäaaltoisempi säteily = vähemmän energiaa fotoneissa) ja meidän rodopsiinimme ei toimi sillä. Joillakin eläimillä on punaista varten omia rodopsiinejaan (me näemme oikeasti vain “keltaista”), mutta todellista infrapunanäköä ei oikeastaan ole olemassa, koska energiaa on liian vähän ympäristön lämmön tuottamiin fotoneihin verrattuna. Rodopsiinin sieppauksen perusta on siihen liittyvän A-vitamiinin (retinaali) hiiliatomien välinen ns. alternoiva yksöis-kaksois-sidosten ketju, jonka sidoselektroneihin fotonien energia sieppautuu. Tämän tapahtuman minimienergia määrää sen, kuinka lähelle infrapunaa voidaan näköaistissa päästä.

Matti Weckström, professori
Fysiikan laitos, Oulun yliopisto

Millä tavalla kalvorakenteisten soluelimien (solulimakalvosto, mitokondrio, jne.) rakenne eroaa solukalvosta? Ovatko kaikki kalvot samanlaista fosfolipidiä? Entä onko soluelinten pinnalla kuljettajaproteiineja, ionipumppuja tai muita solukalvolle tyypillisiä rakenteita?

Solukalvolla on erilainen kalvolipidi- ja kalvoproteiinikoostumus kuin soluelimien kalvoissa. Fosfolipidien lisäksi on olemassa monia muitakin kalvolipidejä, ja niiden koostumus vaihtelee lajin, yksilön, kudoksen ja soluelimien välillä. Kalvoproteiineja on myös soluelinten pinnalla ja jokaisella soluelimellä on omanlaisensa kalvoproteiinit.

Solua ympäröivän solukalvon lisäksi kalvorakenteita löytyy myös monista soluelimistä, kuten solulimakalvostosta, mitokondriosta, viherhiukkasista ja lysosomeista. Myös tumaa ympäröi kaksi kaksoiskalvoa. Kaikissa solun rakenteissa kalvon perusrakenne on samanlainen: ne koostuvat kahdesta kalvolipidikerroksesta, joiden seassa on erilaisia kalvoproteiineja. Kalvolipideihin kuuluvat fosfolipidien lisäksi esimerkiksi kolesteroli, sfingolipidit ja erilaiset glykolipidit. Arkeoneilla kalvolipideihin kuuluu myös erilaisia eetterilipidejä.

Kalvojen rakenteessa on paljon vaihtelua eri eliöiden ja solutyyppien välillä – esimerkiksi kasvien solukalvoilla on pääsääntöisesti vähemmän steroleja ja kolesterolin sijaan niillä on erilaisia kasvisteroleja. Myös ympäristöolosuhteet voivat vaikuttaa siihen, millainen kalvon koostumus on. Kylmissä olosuhteissa elävän yksilön kalvolipideissä voi olla enemmän tyydyttymättömiä rasvahappoja kuin lämpimämmässä elävän yksilön.

Kalvolipidien koostumus riippuu paljon myös siitä, missä päin solua ollaan. Esimerkiksi ihmissoluissa solukalvolla on enemmän kolesterolia kuin kalvorakenteisissa soluelimissä. Joissakin soluelimissä on kaksi kaksoiskalvoa, joiden koostumus eroaa toisistaan: esimerkiksi mitokondrion ulomman kalvon koostumus on erilainen kuin sisemmän kalvon.

Kalvoproteiinit ovat hyvin erilaisia solun eri osissa ja yksilön eri soluissa – ne ovat soluelimien toiminnan kannalta hyvin keskeisiä. Jokaisella kalvorakenteisella soluelimellä on omanlaisensa yhdistelmä kalvoproteiineja: ne voivat toimia esimerkiksi entsyymeinä, vaikuttaa solukalvon rakenteeseen tai avustaa aineiden kuljetuksessa ja viestinnässä. Esimerkiksi mitokondrion sisemmällä kalvolla sijaitsevat elektroninsiirtoketjun entsyymit, joilla on tärkeä merkitys soluhengityksessä. Muista soluelimistä samoja entsyymejä ei löydy. On kuitenkin olemassa myös sellaisia kalvoproteiineja, joita on kaikilla solun kalvoilla.

Kalvot ovat myös asymmetrisiä. Tällä tarkoitetaan sitä, että kalvolipidien ja -proteiinien koostumus riippuu siitä, ollaanko solun (tai soluelimen) sisä- vai ulkopinnalla. Esimerkiksi solukalvolla hormonien reseptorit ja monet tarttumisproteiinit sijaitsevat solun ulkopinnalla. Myös kalvolipidikoostumus riippuu siitä, kumpaa puolta kalvosta tarkastellaan.

Justus Mutanen, tohtorikoulutettava
Biotieteiden laitos, Helsingin yliopisto

Onko kasvista/ruuasta mahdollista erottaa kivennäisaineita esim. rauta, natrium jne? Jos on niin millaisella metodilla?

Kivennäisaineet ovat epäorgaanisia alkuaineita, jotka jäävät jäljelle hehkutusjäännökseen eli tuhkaan. Kivennäisaineanalyysin kannalta ei siis ole merkitystä millaisesta elintarvikkeesta määritys tehdään.

Kivennäisaineet määritetään hehkutusjäännöksestä yleisimmin atomiabsorptiospektofotometrilla (AAS) tai massaspektrometrilla yhdistettynä induktiiviseen plasmaspektrometriin (ICP-MS). Jos näyte sisältää runsaasti määritettävää kivennäisainetta, saattaa myös gravimetrinen menetelmä olla mahdollinen. Näissä menetelmissä kivennäisaine saostetaan vaikealiukoisena yhdisteenä, jonka jälkeen saostuma puhdistetaan, kuivataan ja punnitaan. Suola (NaCl) määritetään tyypillisesti natriumin määrästä laskennallisesti.

Elintarvikkeiden kivennäisainepitoisuuksia löytää esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ravitsemusyksikön ylläpitämästä elintarvikkeiden koostumustietopankki Finelistä.

Kivennäisaineen pitoisuus ei aina ole suoraan verrannollinen sen hyväksikäytettävyyteen ravinnosta. Esimerkiksi eläinperäinen hemirauta imeytyy kasviperäistä epäorgaanista rautaa paremmin.

Kaisa Linderborg, yliopistonlehtori, elintarvikekemian dosentti
Biokemian laitos, Turun yliopisto

Mitä tapahtuu aineen tai alkuaineen atomeissa ja molekyyleissä kun aine kaasuuntuu? Mikä muuttuu? Muuttuuko elektroneissa jokin asia? Ilmeisesti jokin voima ei riitä pitämään aineitta enää koossa mikä voima se on nimeltään minkä välillä se vaikuttaa?

Aineen kaasuuntuessa atomien ja molekyylien väliset vuorovaikutukset pienenevät dramaattisesti. Niiden liike-energia on suurentunut ja atomit saavuttavat suuren vauhdin. Nesteen muuttuminen kaasuksi on kuin pallomerestä lähtisivät pallot leijailemaan laajalle ilmaan, kauaksi toisistaan.

Nesteenä atomien ja molekyylien välillä on hetkittäisiä, yhdessä pitäviä vuorovaikutuksia toistensa kanssa. Hetkittäisyys mahdollistaa atomien ja molekyylien pyörimisen toistensa yli ja liikkumisen eri puolille astiaa.

Vuorovaikutukset ovat veto- (tai hylkimis-) voimia, esim. vetysidos, dipoli–dipoli, van der Waals. Vetovoimat syntyvät siitä, että atomien ja molekyylien ympärillä suuret elektronipilvet ovat jatkuvassa liikkeessä.

Esimerkiksi molekyyleillä voivat elektronit olla jakautuneena epätasaisesti, jolloin jokin molekyylin kohta on varautunut negatiiviseksi ja toinen positiiviseksi. Tällöin syntyy vetovoimia toisten molekyylien varautuneiden kohtien kanssa.

Kaasuuntuessa atomeihin ja molekyyleihin tulee paljon liike-energiaa ja nesteessä ilmenevät vuorovaikutukset eivät juurikaan vaikuta niiden liikkeeseen.

Katso myös simulaatio aineen olomuotojen muutoksista.

Veli-Matti Ikävalko, tohtorikoulutettava
Kemian laitos, Helsingin yliopisto

Miksi elohopea on nestemäistä huoneenlämpötilassa? Millainen on elohopean metallisidos? Miten metalli määritellään?

Elohopean nestemäisyys huoneenlämmössä perustuu siihen, että sen kaikki atomiorbitaalit ovat kokonaan täysiä ja atomin koko on suuri.

Elohopean valenssielektronit sijaitsevat täydellä 6s-orbitaalilla, joka sijaitsee lähellä voimakkaasti positiivista ydintä. Metallisidoksen yhteiskäyttöön annetut valenssielektronit piiloutuvat suurimmaksi osaksi aikaa tällöin elektroniverhoon. Piiloutuminen tekee elohopea-atomien välisen vuorovaikutuksen pienemmäksi huoneenlämmössä ja siksi sen olomuotona on neste. Neste-olomuodossa elohopealla ei ole normaalia metallihilaa, koska kiinteää rakennetta ei pääse syntymään. Atomit kohtaavat ja eroavat. Elohopea on kiinteässä olomuodossa alle −39 °C lämpötilassa.

Alkuaineet jaetaan metalleihin, puolimetalleihin ja epämetalleihin ominaisuuksien perusteella. Metallien ominaisuuksia ovat esimerkiksi sähkön- ja lämmönjöhtokyky, elektronien luovutus ja helppo muokattavuus. Suurin osa alkuaineista on metalleja.

Usein kysyttyä elohopeasta.

Veli-Matti Ikävalko, tohtorikoulutettava
Kemian laitos, Helsingin yliopisto

Sijaitsevatko kaikki alkeishiukkaset (joitakin bosoneja lukuun ottamatta) atomin sisällä? Ja mitkä niistä?

Alkeishiukkaset ovat hiukkasia, joilla ei tiettävästi ole sisäistä rakennetta. Alkeishiukkaset voidaan jakaa kolmeen ryhmään: leptoneihin, kvarkkeihin ja bosoneihin.

Nykytiedon mukaan kaikki aine koostuu kvarkeista ja leptoneista (12 kpl), jotka tunnetaan myös materiahiukkasina. Kuusi kvarkkia ovat nimeltään ylös, alas, lumo, outo, huippu ja pohja. Leptoneihin lajitellaan elektroni, myoni ja tau sekä niiden neutriinot. Jokaisella kvarkilla ja leptonilla on myös oma antihiukkanen, jolla on vastakkaismerkkinen sähkövaraus.

Bosoneja eli voimanvälittäjähiukkasia ovat fotoni eli valohiukkanen, gluoni sekä W- ja Z-bosonit. Bosonit välittävät vastaavasti kolmea perusvuorovaikutusta eli sähkömagneettista, vahvaa ja heikkoa vuorovaikutusta. Myös vastikään löydetty Higgsin bosoni kuuluu alkeishiukkasiin.

Atomi koostuu negatiivisesti varatusta elektronipilvestä sekä positiivisesti varatusta atomiytimestä. Atomiydin taas koostuu protoneista ja neutroneista. Protoneilla on positiivinen sähkövaraus ja neutronit ovat neutraalisti varattuja. Atomi pysyy kasassa sähkömagneettisen vuorovaikutuksen avulla, kun elektronipilvi ja atomiydin vetävät toisiaan puoleensa vastakkaisten sähkövaraustensa vuoksi.

Protonit ja neutronit esitetään usein melko yksinkertaisina kappaleina, mutta tosiasiassa protonin ja neutronin sisäiset rakenteet ovat paljon monimutkaisempia.

Yleensä sanotaan, että protoni muodostuu kahdesta ylös-kvarkista ja yhdestä alas-kvarkista, kun taas neutroni muodostuu kahdesta alas-kvarkista ja yhdestä ylös-kvarkista. Edellä mainittuja kvarkkeja, jotka määräävät protonin ja neutronin sähkövarauksen, kutsutaan valenssikvarkeiksi. Jos esimeriksi protonin valenssikvarkkien likimääräiset massat lasketaan yhteen, käy ilmi, että saatu tulos ei ole lähelläkään protonin mitattua massaa. Mistä loppuosa protonin massaan sitten tulee?

Valenssikvarkkien lisäksi protonien ja neutronien sisällä on gluoneja, jotka pitävät valenssikvarkit sidottuina toisiinsa vahvan vuorovaikutuksen avulla. Kun gluonit vuorovaikuttavat keskenään, niiden energia voi muuttua aineeksi kuuluisan yhtälön E = mc ² mukaan. Tällöin syntyy “ylimääräisiä” kvarkki-antikvarkkipareja, joita kutsutaan merikvarkeiksi. Merikvarkit voivat olla muitakin kuin ylös- ja alas-kvarkkeja. Toisin sanoen, protonit ja neutronit sisältävät myös lumo-, outo- ja pohja-kvarkkeja sekä niiden antikvarkkeja!

Koska huippu-kvarkki on kovin painava, sen syntyminen on todella epätodennäköistä. Sama koskee myös painavia W- ja Z-bosoneita sekä Higgsin bosonia. Merikvarkkien olemassaolo ratkaisee myös protonien ja neutronien massamysteerin: suurin osa protonien ja neutronien massoista selittyy juurikin gluonien keskinäisellä vuorovaikutuksella.

Kaikki alkeishiukkaset eivät siis sijaitse atomin sisällä. Alkeishiukkasista elektronit, gluonit sekä lähes kaikki kvarkit (huippu-kvarkkia lukuunottamatta) ja niiden antikvarkit sijaitsevat atomin sisällä. Kaikkia alkeishiukkasia voidaan kuitenkin havaita atomien ulkopuolella, esimerkiksi protoni-protonitörmäyksissä, joissa protonien törmäysenergia muuttuu hiukkasiksi edellä mainitun kaavan mukaisesti.

Jaana Heikkilä
Fysiikan tutkimuslaitos (HIP), Helsingin yliopisto

Opiskelin viime kuussa yleisen suhteellisuusteorian. Yksi asia jäi kuitenkin epäselväksi. Mitä tarkoittaa, että kaikki liike on suhteellista?

Se, että jokin suure on suhteellinen, tarkoittaa sitä, että sen arvo on erilainen eri havaitsijoille. Esimerkiksi junan nopeus on suhteellinen, koska junassa istuvan suhteen se on nolla, mutta raiteilla olevan suhteen ei.

Jos kiinnittää koordinaatiston itseensä, niin sen koordinaatiston suhteen ei liiku lainkaan.

Ylläoleva pätee yleisessä suhteellisuusteoriassa. Suppea suhteellisuusteoria saadaan yleisestä suhteellisuusteoriasta rajatapauksena, kun gravitaatiota ei ole. Suppeassa suhteellisuusteoriassa vakionopeudella tapahtuva liike (ei siis kaikki liike) on vieläpä erityisasemassa sikäli, että fysiikan lait näyttävät samalta kaikissa vakionopeudella liikkuvissa koordinaatistoissa. Tämä tarkoittaa sitä, että liikettä vakionopeudella ei voi erottaa levossa olemisesta.

Lisää asiasta voi lukea suppean suhteellisuusteorian tapauksessa vaikkapa Teuvo Laurinollin seikkaperäisestä käsittelystä Ensiaskeleet Einsteinin avaruusaikaan.

Syksy Räsänen, kosmologi, teoreettisen fysiikan dosentti
Fysiikan laitos, Helsingin yliopisto

Kuinka suuri määrä elohopeaa on vaarallista? Kuivuuko se ja onko se kuivuneena vaarallista? Miltä esim. vanhoissa nappiparistoissa ja kuumemittareissa käytettävä elohopea näyttää vuotaneena?

Elohopea on huoneenlämpötilassa harmaa, kiiltävä neste. Kuumemittarin elohopea on metallista elohopeaa, joka ei juurikaan imeydy nieltynä eikä iholta. Hoitotoimenpiteitä ei tarvita.

Kuumemittarin elohopea höyrystyy muutaman vuorokauden kuluessa huoneilmaan, jolloin se voi hengitettynä imeytyä. Määrä on kuitenkin niin pieni, ettei myrkytysvaaraa yleensä ole.

“Toimita rikkoutuneen kuumemittarin elohopea tiiviissä astiassa apteekkiin ongelmajätteenä. Siivouksessa voi käyttää esim. harjaa ja rikkalapiota (imurointia ei suositella, koska se voi lisätä elohopean höyrystymistä). Nykyisin elohopea on korvattu vaarattomalla metalliseoksella. Vain vanhoissa kuumemittareissa on elohopeaa.” (Lähde)

“Suomessa altistutaan elohopealle pääasiassa ravinnon kautta (metyylielohopea). Koska metyylielohopea rikastuu ravintoketjussa, ravintoketjun huipulla olevat suuret petokalat ovat merkittävimpiä lähteitä ihmiselle. JECFA:n (FAO:n ja WHO:n yhteinen elintarvikelisäaineita käsittelevä asiantuntijakomitea) mukaan ihminen voi altistua metyylielohopealle 1,6 µg/viikko painokiloa kohti koko elämänsä ajan ilman merkittäviä terveysriskejä. Suomalaiset altistuvat elohopealle (Hg) keskimäärin 6,8 µg/vrk, mikä tarkoittaa 70-kiloiselle henkilölle laskettuna 0,68 µg/viikko painokiloa kohti. Suomalaisten keskimääräinen altistumistaso on siis noin 40 % JECFA:n arvioimasta siedettävästä metyylielohopean viikkosaannista.” (Lähde)

WHO:n kemikaaliohjelman raportista löytyy lisää tietoa elohopean toksisuudesta sekä mm. elohopean akuuteista vaikutuksista myrkytystapauksista.

Elina Ekokoski, ylitarkastaja
Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes

Seitsemännen luokan fysiikan tunnilla opiskelimme ääneen liittyviä asioita. Tunnin jälkeen kaksi tyttöä tuli kysymään minulta: “Voiko ultraääni olla vaarallista korville, vaikka me ei kuulla sitä?” Tunnilla olimme puhuneet, että mm. lepakot käyttävät ultraääntä suunnistaessaan. Samoin ihminen on keksinyt sovelluksia ultraäänelle mm. lääketieteessä ja kaikuluotauksessa. Ymmärtääkseni em. ultraäänet ovat hyvin lyhytkestoisia ja aika hiljaisia niin, ettei niistä ole vaaraa kuulolle. Kysyisin kuitenkin, olisiko ultraääni korvalle vahingollista, jos se olisi äänenvoimakkuudeltaan voimakasta ja pidempikestoista. Miten korva reagoi ultraääneen, vaikkei sitä kuulekaan? Kuinka paljon täällä ympärillämme on ultraääntä, josta emme aisteillamme mitään havaitse?

On totta, että nämä korkeat äänitaajuudet voivat synnyttää pelkotiloja, kun niitä ei havaitse, vaikka niitä tunnistaa olevankin. Toisaalta on totta sekin, että mitä korkeampi on taajuus, sen helpommin sen tielle laitetut kulkuesteet rajoittavat äänen tulemista korviin asti. Heijastuvien äänien kautta sekin kyllä on mahdollista.

Jatkuva hyvin voimakas korkeataajuinen ultraääni voi kyllä tärykalvoa heiluttaa, joten periaatteessa tuo liike voisi pitkällä aikavälillä olla haitallista kuuloelimen toiminnalle, mutta äänihavaintoa siitä ei välttämättä synny, sillä sisäkorvan simpukassa olevissa eri taajuuksille herkissä karvasoluissa ei ole noiden taajuuksien välittäjää aivoille.

Insinöörilähtöisesti ajatellen tuo infraäänen aiheuttama tärykalvon liike on jokseenkin mitätöntä, joten mekaanisesti se ääni tuskin kuuloon asti edes pääsee. Suurin vaikutus voi olla ehkä silloin, kun äänilähde pistetään suoraan korvakäytävän eteen, jolloin mitään estettä äänen etenemiselle ei tule.

Kiinnostavaa olisi ehkä tietää, millaiset heijastusominaisuudet ihmisen korvalehdissä on, eli voisiko ihmisen korvat toimia lepakon korvien tapaan, jos korvalehtiä voisi liikutella ja kuuloaluetta riittäisi 30-100 kHz taajuuksiin asti?

Kuulo-elin koostuu ulkokorvasta, välikorvasta ja sisäkorva. Näillä kaikilla on oma tehtävänsä kuulemistapahtumassa. Ulkokorva eli korvalehti vaimentaa hieman takaa tulevia ääniä, jolloin on helpompi erottaa tuleeko ääni takaa vai edestä.

Välikorva (rumpukalvo, kuuloluut) toimii mekaanisena vahvistimena, joka vahvistaa ääntä sopivalle alueelle sisäkorvaa varten. Vahvistin vaimentaa matalia taajuuksia ja korkeita taajuuksia. Korkeassa päässä ylärajataajuus on noin 20 000-25000 Hz. Sen yläpuolella oleva ääni ei siis pääse välikorvasta läpi. Sisäkorva muuttaa äänen hermosignaaleiksi. Kullekin taajuudelle on muuntopaikkansa simpukassa. Ultraäänille ei simpukassa ole aluetta, joka muuntaisi sen hermosignaaliksi.

Siis ultraääni ei pääse välikorvasta läpi. Vaikka se pääsisi, ei sitä kuulla, koska se ei muutu hermoimpulsseiksi sisäkorvassa.

Tapani Ollila, vanhempi asiantuntija, ja Esko Toppila, vanhempi tutkija
Työterveyslaitos

Voisiko lämmin “keidas” muodostua jäätikön keskelle esimerkiksi kuumien lähteiden takia?

Esimerkiksi Yellowstonessa on kuumien lähteiden yhteydessä kuuma/lämmin joki, ja luontofilmeissä on kerrottu miten lämmin jokilaakso auttaa eläimiä talvehtimaan. Mikään trooppinen keidas ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan ympärillä kasvaa tyypillistä vuoriston heinikkoa ja pensaikkoa.

Vastaavia kuumia vesistöjä on esim. Kamtšatkan niemimaalla ja Japanissa Hokkaidon saarella, jossa apinat ottavat talvella kylpyjä kuumassa, lumen ympäröimässä lähteessä. Myös Islannissa on lukuisia kuumia lähteitä, mutta kasvillisuus on niiden ympärillä karua, usein vain heiniä ja sammalia, koska ympäröivä laavapeite on vielä nuorta.

Lämpö haihtuu kylmässä ilmastossa taivaalle tai jää jään alle sitä sulattamaan. Jäätiköllä voi siis olla sulana pysyviä vesitaskuja tai altaita, mutta ei mitään runsaan kasvillisuuden keitaita, kuten takavuosien Aku Ankoissa.

Jääkaudella jotkut kasvit talvehtivat nunatakeilla eli jäätikön pinnan yläpuolelle kohoavilla vuoren harjanteilla keskellä jäätikköä. Islannin jäätiköillä on nykyäänkin tällaisia nunatakkeja, joiden kasvit ovat pääosin jäkäliä ja sammalia, mutta ne eivät liity kuumiin lähteisiin.

Paksun jäätikön alla kuuma lähde sulattaa jäätikköä, mutta ei muodosta mitään vihreää keidasta.

Pirjo Hellemaa, lehtori
Geotieteiden ja maantieteen laitos, Helsingin yliopisto